3. syyskuuta 2016

FIILIKSET


Vähän syvällisempiä ajatuksia. Miten olla, kun ei tiedä mitä olla. Minullakin on muutamia hyviä ystäviä, hyvän päivän tuttuja ja muita tiedossa olevia ihmisiä. Tottunut elämään toisen ihmisen rinnalla, hän on välillä poissa, työmatkoilla. En tiedä miten olla, koska en tiedä mitä olla. Olisi mukavaa nähdä niitä muutamia ystäviä, mutta tietyllä tavalla olen huomannut, että aikuistumisen myötä yhteydenpito on kaikin puolin vähentynyt. Minulla ei hetkeen ole ollut sydänystävää, välillä tunnen oloni melko yksinäiseksi. 

Nyt olen taas yksin, viikon. Tuntuu tietyllä tavalla, kuin olisin leski. Minun kaikki rutiinit ja arkikäytännöt ovat rakentuneet parisuhteen ja yhdessäasumisen ympärille. Minulla ei ole ollenkaan ehkä omia oikeita harrastuksia tai muuta säännöllistä kuin työ elämässä. Juuri nyt minulla on kokoajan tyhjä olo ja koitan keksiä pientäkin tekemistä, selvitäkseni ajasta yksin.

Haluaisin siksi avata sydämeni tässä asiassa, mikä mua harmittaa. Miten ihmisten sosiaalinen merkitys on nykyään tärkeää. Kuka on in ja kuka ei? Jos et saa sitä 11 tykkäystä instakuvaan oot jotenkin nolo, sillä näkyy vielä nimimerkit. Sit on niitä. jotka hypettää feissarin profiilikuvissa toistensa täydellisyyttään. En ollut koskaan suosittu, mua koulukiusattiin koko peruskoulun ajan. Opiskelin erikoista ainetta amiksessa, kuva-artesaaniksi, ja siellä oli porukkaa ympäri maailmaa. En saanut juuri kehenkään yhteyttä, en ole valmistumisen jälkeen edes jutellut facessa kenellekään.

Olen tehnyt keikkatyötä, työkaverit on ollut melkeen joka työpäivä eri ihmisiä. En ole saanut pysyvää arki-rutiinia ympärilleni. Tämän uuden työn kautta toivon löytäväni sopivan tavan jutella uusille ihmisille, yrittää löytää huumoria ja pilkettä silmäkulmaan. En tarkoita flirttailua, mutta ehkä sitten, yrittää olla hillitympi omasta itsestäni. On erittäin vaikeaa koittaa muuttua, mielestäni ihmisten perusluonne ei voi muuttua. Haluaisin kuitenkin kehittyä sosiaalisiin tilanteisiin ja löytää sopivia harrastuksia nuorelle aikuiselle.

Ajatuksia tältä ja eiliseltä, miten teillä ihmissuhteet vie elämää? Onko some myrkkyä vai onko se vain kauhukuva korvien välissä?

12 kommenttia:

  1. Todella hyvä teksti (jälleen kerran)! :)

    Mä olen aina ollut "se ulkopuolinen", jota muut katsoo vähän kieroon - tai ainakin pitkään. Minä(kin) olin koulukiusattu, yläasteella tosin - ilman mitään erityisen näkyvää syytäkään. Yläasteelta ei jäänyt yhden yhtään ystävää - lähinnä moikataan kun tavataan, jos silloinkaan. Kolme läheisintä ystävääni olen tavannut jokaisen vähän erikoisissa merkeissä. Ensimmäisen heistä silloin, kun kyseinen ihminen oli tutustumassa ammattikorkeakouluumme ja oli juuri muuttanut Suomeen, Yhdysvalloista. Ystävystyimme ja nauroin, että en minä ikinä vaan pystyisi kaukosuhteeseen. Hah! Vähänpä tiesin...

    Toiset kaksi puolestaan tuli ajan myötä, netin kautta. Kummankin heistä kanssa ollaan tunnettu nyt päälle kymmenen vuotta, vieraillaan toistemme luona säännöllisen epäsäännöllisesti, pidetään yhteyttä niin somen kautta kuin puhelimitsekin. Kummankin kanssa menee helposti pari tuntia puhelimessa juoruillessa, kevyesti! Toinen näistä nettituttavuuksista muuten osoittautui vielä sukulaiseksi - meidän isoäitimme on pikkuserkkuja... :--D Ihan hullua!

    Nämä kolme ihanaa naista ovat olleet mulle jo pidemmän aikaa tosi iso tuki ja turva, eräänlainen henkireikä. Ei se määrä, vaan se laatu! <3

    Toisaalta, pakko sanoa myös se, että mun ihan kaikkein parhain ystäväni on ehdottomasti tuo vieressä istuskeleva torvelo. Niin äärimmäisen raivostuttava ja silti niin ihana - me tehdään paljon yhdessä, harrastetaan yhdessä ja meillä molemmilla on (onneksi!) yhtä ihanan kieroutunut huumorintaju ja ajatusmaailma. <3

    Myönnettävä on kylläkin myös se, että kolmenkympin lähestyessä minusta on tullut paljon mukavuudenhaluisempi, kuin ennen. En ihan tosissani jaksaisi lähteä kotoa minnekään, välillä jopa se ystävien tapaaminen on tosi haasteellista. Ei vaan jaksaisi nousta sohvalta ylös! :-D Siinä mielessä some on siis ehdottomasti ihana väline - voi vaihtaa kuulumiset siitäkin huolimatta, vaikka ei ehtisikään aina nähdä.

    Isosti tsemppiä rutiinien löytymiseen ja uusiin ystäyyssuhteisiin - mä ymmärrän ja tiedän omalta kohdaltani tosi hyvin sen, kuinka iso merkitys niillä asioilla elämässä on <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla melkolailla sama, ei jäänyt peruskoulu kavereita kun taas joillain kaikki kaverit on ne joihin on tutustuttu ekalla luokalla. Se etten mennyt massan mukana erotti mut muista ehkä, ollessani oma itseni. Oon myös kiitollinen mun miehelle siitä miten paljon se on antanut mulle myös aikaa ja osoitan sen harrastuksille kiinnostusta ja joinain päivinä oon niissä mukana :) Ja kesäisin on myös se frisbeegolf jota täällä harrastettiin päivittäin. Ehkä syksy tuo haasteita, kun se yhteinen juttu lakkaa säiden puitteissa. Kiitos kommentista ja omista ajatuksista, halusin ehkä oikeasti heräträä tässä sitä ideaa. Mitä jos hankin lapsia ja saan prinsessan ja yritän sitten kouluttaa lapseni lapsena, eikä Kardashianeita ihannoiden ja somejulkisuutta tavoitellen.

      Poista
  2. Tosi hyvä ja ajatuksia herättävä postaus, oot kyllä taitava kirjoittamaan! Mullakin on aika vähän kaveria (muutama oikeasti hyvä ystävä), joiden kanssa nähdään aina kun saadaan aikataulut sovittua. Mulla on ollut ihmissuhteiden kanssa aika hankala puolivuotta, ja siinä kyllä huomasi, ketkä niitä oikeita kavereita oli, jotka jaksoi auttaa. Muutamaan ''parhaaseen kaveriin'' loppui yhteydenpito ihan kokonaan, ei heitä kiinnostanut se, mitä mulle kuuluu ja miten mä voin.. Toivottavasti löydät jonkun mielekkään harrastuksen tms josta saisi rutiinia elämään ja mahdollisesti myös uusia kavereita <3!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nii-in. Mä oon kiitollinen että oon tähän mennessä saanut ne siipeilijät paljastettua elämästä, että nykyään vaan ne oikeat kaverit jäljellä. Mä ennen tein joka päivä jotain jonkun kanssa ja vaikeinta on sopeutuminen, sillä ihmisten aikuistuminen tekee ihmisistä helposti sohvapottuja ':)

      Poista
  3. Tosi hyvä ja ajatuksia herättävä teksti Katri! Yksinäisyys on kyllä pirullinen tunne, joka saattaa iskeä varmasti kaikille aina välillä vaikka elämässä olisi sinänsä kaikki ihan hyvin. Mulla itellä se oli varmasti pahimmillaan silloin kun muutin pois kotoa pk-seudulle. En tuntenut täältä paljoa ihmisiä, eikä mun vanhat kaverit enää ollut niin lähellä ja heti nähtävissä kuin ennen. Päivät ja viikot meni yksin ja elämä oli vaan sellasta eteenpäin menemistä ilman mitään ilon tunteita. Tällä hetkellä oon niin kiitollinen että olen saanut nykyisestä koulustani ystäviä ja hyviä kavereita, ja että tekemistä ja ihmiskontakteja riittää melkein joka päivälle. Silti joskus jos olen vaikka kokonaisen viikonlopun yksin, niin yksinäisyys puskee välillä todella kovaa päälle, ja sitä vaipuu helposti ikään kuin takaisin siihen yksinäiseen lamaantumiseen, joka joskus ennen oli lähes joka päiväistä. Näinä päivinä some on mulle kuin myrkkyä, kun sieltä näkee merkkejä että muut ihmiset ovat tekemässä kaikenlaista kivaa yhdessä ja itse on ihan yksin. Oon kuitenkin todennut, että paras lääke yksinäisyyteen on se, että keksii ihan mitä vain tekemistä, jolla saa aikaa kulutettua ja joka vie ajatukset pois juuri siitä yksinäisyyden hetkestä, ettei ajaudu pahentamaan tilannetta yliajattelemalla asioita. Usein menen esimerkiksi salille, sillä siellä saan turhat energiat pois ja sen jälkeen on ihan kiva tulla kotiin ja vaikka yksin katsoa telkkaria. Vaikka mun sosiaaliset taidot on about 0, niin silti mulle ja varmasti kaikille muillekin ne sosiaaliset kontaktit on elämässä juuri niitä tärkeimpiä ilon lähteitä. Toivottavasti löydät uudesta työstä kivoja päivittäisiä kontakteja, sillä ne helpottaa tosi paljon normipäivien yksinäisyyden tunnetta. Pahin vihollinen tässä asiassa on juuri oma mieli ja ne yksinäisyyden kauhukuvat, jonka syövereihin ainakin mä ainakin välillä liiaksi ajaudun ja tilanne pahenee vaan entisestään :D Hyvä että avaudut asiasta, sillä keskustelu auttaa. Mutta avoimesti vaan kun menee eteenpäin ja keksii mitä vaan tekemistä, niin olo helpottuu. Ja muista et oot oikeesti ihan superhauskaa seuraa! :)

    t. Ninzi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Osasit kuvailla niin hyvin tätä kaikkea miltä se tuntuu. Tällainen ensimmäinen viikonloppu aikoihin ilman parisuhteen tuomaa tukea tuo vähän just niitä aikoja mieleen kun itekkin asuin HOASilla eikä ollut juurikaan jokapäiväistä seuraa tai ajanvietettä. Ymmärrän mitä oot käynyt läpi, oon myös välillä vähän hidasälyinen rhkä sosiaalisissa tilanteissa tai huumorini ei ole naisten kesken tarpeeksi sivistynyttä. Mutta yleisesti on onneksi pärjätty tässä kummallisessa muuttuvassa maailmassa. Ne netti meemit musta 12 vuotiaana leikkimässä heppaleluilla vs. nykypäivän teinit ottamassa selfieitä ja kilpaillessa kaveriporukan suosiosta..

      Poista
  4. Tämä teksti kyllä pisti miettimään asioita. Monesti tuntuu, että somemaailma on vienyt kaikki "oikeat" ihmissuhteet pois. Kaipaan paljon sitä aikaa, kun kavereiden kanssa tehtiin muutakin kuin istuttiin tuolla kylillä puhelin kourassa... :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tietyllä tapaa olen samaa mieltä, todellisuuden taju sosiaalisissa tilanteissa rajoittuu monilla sen kiinostavan älypuhelimen näyttöön, mikä on todellinen harmi! Pokemon ei kyllä silti ole mielestäni syyllinen vaan hyvä kaveriporukka harrastus :D

      Poista
  5. Mukava lueskella välillä vähän syvällisempää tekstiä ja pohdintaa. Yksinäisyys on ollut itsellekin tuttu tunne viimeaikoina joten pystyn samaistumaan (kurja kyllä)! :/
    Ps. kiva blogi sulla, taidan jäädä kuulolle! :)

    http://erilainenlumihiutale.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  6. Voin niin samaistua suhun ja tähän mitä kirjoitat! Olen itse ollut samassa tilanteessa ja olen ehkä vieläkin varsinkin ystävien osalta ! Itselläkin aikuistumisen myötä yhteydenpito ja varsinkin ystävien näkeminen on harventunut pariin kertaan kuussa.. ja oikeestaan kaikki on loppuenlopuksi rakentunut parisuhteen ympärille ja arki menee avopuolison kanssa paitsi nyt tuli kouluun lähdettyä, niin on vihdoinkin joku oma juttu tässä elämässä ! Nyt kun olen Helsingissä asunut niin eipä mulla ole täällä yhtään sydänystävää löytynyt ja kaikki läheiset Kuopiossa. .:) Ryhdyin myös lukijaksi! Ps. Toi edellisen postauksen laukku on aivan ihana!! Katsoin myös tuota samaa zalandolta aiemmin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, ehkä se on hassua, kun en ole ulkopaikkakuntalainen laisinkaan, mutta silti koen olevani niin kaunana ystävistäni. Mulla vaan ei koskaan niitä jäänyt sen takia, että olin erilainen tai että olin lapsena hitaampi, enkä osannut olla tarpeeksi cool saadakseni sosiaalisia suhteita.

      Poista
  7. Nojoo siis mulla oli tuo ihan sama fiilis sen loppuajan kun asuin Kuopiossa. . Olin lähellä ystäviä mutta silti jotenkin niin kaukana ja noudatin joka päivä samaa kaavaa (herään, menen kahville, olen perheen kanssa, menen kotiin ja nukkumaan) ja tuntu että päähajoaa enkä pääse pois siitä tilasta. Mut et ole yksin ainakaan niiden asioiden kanssa! Voin samaistua ihan täysin.

    VastaaPoista

Kommentoithan asiallisesti, kiitos kommentista!